Belgiaa on varsinkin Suomessa pidetty nuorten jalkapalloilijoiden kehityksen mallimaana. Tosin Belgian odotettua heikompi menestys 2016 EM-kilpailuissa, ja samaan aikaan Islannin ja Walesin yllätykset, ovat ehkä vähän tasoittaneet keskustelun painopistettä. Käytän silti edelleen Belgian tapausta esimerkkinä osoittaakseni, kuinka yksinkertaiset selitysmallit — jotka saattavat aluksi tuntua ilmeisiltä — eivät yleensä toimi. Perustelen, miksi Suomen ei tarvitse seurata Belgiaa (tai mitään muutakaan yksittäistä maata) ja kerron lopuksi miksi sorrumme, asiassa kuin asiassa, liian yksinkertaisiin selityksiin.
Jokainen tilastotieteilijä tietää, että harvinaisia tapahtumia seuraa paluu keskiarvoon. Konserttipianistin poikkeuksellisen huonoa esiintymistä seuraa parempi esiintyminen, ja poikkeuksellisen hyvää esiintymistä seuraa huonompi esiintyminen. Tämän satunnaisvaihtelun yhteydessä tehdään usein virhepäätelmiä. Esimerkiksi valmentaja saattaa havaita, että epäonnistuneelle pelaajalle annettu negatiivinen palaute korjaa suoritusta parempaan suuntaan, ja vastaavasti onnistuneelle pelaajalle annettu positiivinen palaute korjaa suoritusta heikompaan suuntaan, ja päätellä tästä, että positiivinen palaute on haitallista ja negatiivinen tehokasta. Tässä tapauksessa ainoastaan havainto on oikea, mutta päätelmä syy-seuraus-suhteesta väärä. Pelaajan suoritus muuttuu ääritapauksen jälkeen palautteesta huolimatta.
Jotta voitaisiin olla vakuuttuneita, että Belgiaa kannattaa seurata, pitäisi ensin olla vakuuttunut, että Belgian jalkapallon tasossa on tapahtunut pysyvä muutos, eikä menestys ole vain normaalista satunnaisvaihtelusta johtuva poikkeama. FIFA on ylläpitänyt nykyistä maajoukkueiden sijoitusjärjestelmää vuodesta 1993.1 Sinä aikana Belgian keskimääräinen sijoitus on 32 (kuva alla). Sen huonoin sijoitus, ja samalla kaikkien aikojen pohjanoteeraus, on sija 66. vuodelta 2009. Sen jälkeen maa on odotetusti tehnyt paluun keskiarvoon. Paluun lisäksi Belgia myös “yliampui” itsensä ranking tilaston kärkeen vuonna 2015. Pitkällä aikajänteellä on kuitenkin todennäköistä, että Belgia palaa omalle keskimääräisellä sijalleen, joka on noin 32. Tilastotieteen on toki vaikea ennustaa, kuinka kauan paluu tarkalleen kestää. Itse arvioin, että enintään yhden pelaajasukupolven verran.
Seuraavaksi kysyn, miksi Suomessa ihannoidaan juuri Belgiaa? Toki Belgian sijoitus FIFA rankingissa koheni vuosien 2009 ja 2015 välissä 66 sijaa, mutta se ei ole poikkeuksellista. Samaan aikaan vuosien 2008–2015 välillä myös Itävallan sijoitus nousi 82 sijaa. Kun Itävallan ja Belgian käyrät FIFA:n sijoitusjärjestelmässä asetetaan päällekkäin, niiden viime vuosien muutos on lähes identtinen. Miksi emme ihaile samalla tavalla myös Itävaltaa?
Oikeastaan, eikö olisi parempi, jos maan menestys olisi tasaista? Kroatian sijoitus FIFA rankingissa on tällä hetkellä huonompi kuin Belgian tai Itävallan, mutta sen keskimääräinen sijoitus (22.) on parempi kuin Belgian (32.) ja Itävallan (52.). Kroatian tasaisuutta kuvaa sekin, että sen huonoin sijoitus vuoden 1998 MM-pronssin jälkeen on sija 32. Sitä paitsi Suomen väkiluku, 5,4 miljoonaa, on paljon lähempänä Kroatian 4,3 miljoonaa kuin Belgian 11,2 miljoonaa. Minä siis sanon, että lähetetään Palloliiton edustajat Belgian sijasta Kroatiaan.
Jos kuitenkin oletetaan, että Belgian nousu on muutakin kuin satunnaisvaihtelua, pitäisi löytyä muuttuja, joka yhdistyy menestykseen. Kahden muuttujan välistä yhteyttä mitataan korrelaatiolla. Esimerkiksi jäätelön syömisen ja hukkumisen välillä on korrelaatio. Tarkoittaako se, että jäätelön syöminen aiheuttaa hukkumisia? Ei tietenkään. Korrelaatiosta tulkitaan usein (jopa asiantuntijapiireissä), että kahden muuttujan välillä on syy-seuraus-suhde, vaikkei korrelaatio sitä todista. Tässä esimerkissä jäätelön syömistä ja hukkumisia yhdistävä tekijä on tietysti kesä, joka on myös syy. Sekä jäätelön syönti että hukkuminen ovat seurauksia. Myös jalkapallossa pitäisi löytää se yhdistävä tekijä, joka toistuu siellä, missä maajoukkue menestyy.
Ajallisesti samaan aikaan esiintyvien asioiden välille ei voi yksinkertaisesti vetää syy-seuraus-suhdetta. Silti me kaikki teemme niin. Miksi? Syy-seuraus-suhteiden näkeminen siellä missä niitä ei ole, on seurausta aivojen kahdesta erilaisesta päätöksentekojärjestelmästä, joista syyllinen tunnetaan järjestelmänä 1. Se on erikoistunut tekemään helppoja ja nopeita (mutta usein vääriä) johtopäätöksiä vähillä tiedoilla.2 Ilman sitä arjen pienet valinnat veisivät tuskaisen paljon aikaa. Emme ehkä saisi iltapäivään mennessä päätettyä, mitä puemme aamulla päälle. Järjestelmä 1 on hyvä työkalu, kun valinnan pitää olla nopea, ja vaihtoehdot ovat käytännöllisesti katsoen saman arvoisia.
Runsaasti kokemusta omaava henkilö voi tehdä omalla alallaan oikeita päätöksiä myös järjestelmän 1 avulla. Kun kokematon henkilö yrittää samaa, hän päätyy isolla todennäköisyydellä harhaan. Miten virhepäätelmiä sitten voi ehkäistä? Varmuudella ei mitenkään. Voi kuitenkin kysyä itseltään, mitä asiasta oikeasti tiedetään. Jos vastaus on että, kukaan ei tiedä asiasta juuri mitään tai minä en tiedä asiasta mitään, niin silloin voi ainakin tiedostaa, että riski virhepäätelmälle on iso.
Suomen paras ratkaisu olisi tehdä itsenäisesti johtopäätökset siitä, miten jalkapalloa lähdetään täällä kehittämään, sen sijaan, että yritetään sokeasti kopioda sellaisia maita, joiden kuntokäyrän kulmakerroin osoittaa normaalista satunnaisvaihtelusta johtuen juuri sillä hetkellä ylöspäin.
Lähteet
- FIFA/Coca-Cola World Ranking (2016), luettu: 4.7.2016, osoitteesta: http://www.fifa.com/fifa-world-ranking/
- Kahneman, Daniel (2015), Ajattelu nopeasti ja hitaasti, Terra Cognita, Helsinki.
