Törmäsin mielenkiintoiseen uutiseen, jonka mukaan dopingaineiden käyttö ei, vastoin yleistä luuloa, paranna urheilusuoritusta. Tähän johtopäätökseen ovat tulleet Adeleinen yliopiston tutkijat Aaron Hermann ja Maciej Henneberg, jotka analysoivat yhteensä 1560 urheilutulosta vuosien 1885 ja 2012 välillä.
Tutkijat vertasivat tuloksia ennen vuotta 1932 (jolloin ensimmäiset dopingaineet tulivat saataville) ja tuloksia sen jälkeen. Analyysi toistettiin myös vaihtamalla jakoajankohdaksi vuosi 1967, jolloin dopingaineiden laajamittainen käyttö viimein myönnettiin.
Molemmilla tavoilla tulokset olivat samat: dopingaikakauden tulokset eivät kehittyneet sen ennusteen mukaisesti, joka oli luotu dopingaikakautta edeltävien tulosten perusteella. Dopingista ei siis näyttänyt olevan mitään hyötyä. Tutkijat myös vertasivat dopingin käytöstä kiinni jääneiden urheilijoiden tuloksia puhtaiden urheilijoiden tuloksiin, eivätkä havainneet niiden välillä mitään eroa.
Tutkimuksen tekijät myöntävät, että kaikki dopingia urallaan käyttäneet urheilijat eivät välttämättä koskaan “kärynneet”, mutta silti heidän kohtopäätöksensä on selkeä: Doping vahingoittaa urheilun mainetta, mutta ei paranna sitä käyttävien urheilijoiden tuloksia.
Tulosten paraneminen vuosien myötä on selitettävissä dopingin sijaan mm. välineiden kehittymisellä ja urheilun ammattimaistumisella, joka on johtanut tieteelliseen valmennukseen ja lahjakkuuksien paljon tehokkaampaan seulontaan kuin ennen.
Dopingin odotettavissa oleva teho vaihtelee lajeittain. Menemättä syvälle lajien yksityiskohtiin, listasin alle omat viisi syytäni, miksi doping ei edes teoriassa toimi.
- Doping ei paranna taitoa. Jopa niin yksinkertainen laji kuin kestävyysjuoksu vaatii tekniikkaa. Esimerkiksi 10 vuoden harjoittelu ei parantanut Paula Radcliffen (naisten maratonin maailmanennätyksen haltija) maksimaalista hapenottokykyä lainkaan. Tulokset kyllä paranivat, mikä johtui siitä, että juoksun taloudellisuus parani 15 prosenttia, mikä taas todennäköisimmin johtui tekniikan kehittymisestä.
- Doping ei tuo pelisilmää. Siksi dopingin hyödyt ovat kyseenalaisia käytännössä kaikissa pallopeleissä ja joukkuelajeissa. Kiinnijäämisen riski on näissä lajeissa aivan liian suuri hyötyihin nähden.
- Hyvää kisapäätä dopingilla ei saa, eikä doping auta valmistautumaan henkisesti. Päinvastoin: testien välttely, huoli terveydestä ja epävarmuus oman kisatuloksen hyväksymisestä todennäköisesti aiheuttaa ylimääräistä stressiä.
- Lihasmassan kasvu, mihin anabolisilla aineilla tähdätään, ei tuo automaattista hyötyä, koska lisääntyneen massan liikuttelu myös maksaa. Laskin kerran, että 10 kilon lihasmassan lisäys (mikä on järjetön määrä!) parantaisi maksimijuoksunopeutta 0,5 m/s.
- Kestävyysurheilijat ovat pyrkineet vaikuttamaan hapenkulutukseensa lisäämällä punasolujen määrää veressä. Veren kyky kuljettaa happea riippuu kuitenkin monesta muustakin asiasta. Esimerkiksi kuinka tehokkaasti verta pumpataan, kuinka tiheä verisuoniverkosta on ja kuinka liukkaasti veri suonissa virtaa. Punasolujen määrän lisääntyminen kasvattaa veren virtausvastusta.
Uutisen tarjoili Tiede-lehti. Lähteenä käytetty alkuperäinen artikkelia on: Hermann & Henneberg. Long term effects of doping in sporting records: 1886-2012. Journal of Human Sport and Exercise. Vol 9, Nro 3 (2014). doi: 10.14198/jhse.2014.93.05
