Suomen viimeaikainen kehno menestys jalkapallossa on saanut monet mietteliääksi. Niin minutkin. Siksi kesän parasta lukemista tarjosi Soccernomicsin uusin painos (2015), joka selittää miksi toiset voittavat jalkapallossa ja toiset eivät.1 Parasta kirjassa on, että kirjoittajat, Simon Kuper ja Stefan Szymanski, ovat ammatiltaan toimittaja ja urheilujohtamisen professori. Niinpä kirja ei sorru typerään urheilujargoniin ja onnistuu tuomaan esille sellaisia näkökulmia, joita harva jalkapallon parissa työskentelevä lienee miettinyt. Kirja sopii kaikille jalkapallosta kiinnostuneille. Tässä kirjoituksessa poimin kirjasta muutaman mielestäni hyvän esimerkin, ja yritänpä lopuksi vastata kysymykseen, mitä Suomen pitäisi tehdä, jotta suuntamme muuttuisi.
Aluksi haluan kertoa — niille joille tieteellinen metodi ei ole tuttu — miten kirjoittajien käyttämä menetelmä, tilastollisen regressioanalyysi, toimii. Regressioanalyysissä etsitään (kokeilemalla) sellainen matemaattinen yhtälö, joka sopii parhaiten olemassa olevaan dataan. Saatua yhtälöä voidaan sitten käyttää mm. ennustamiseen. Koska yhtälö ei ole luonnonlaki (eli kaikkien muuttujien vaikutusta ei oikeasti ymmärretä), joskus ennuste toimii, joskus taas ei. Esimerkki kirjoittajien käyttämästä logiikasta, joka ei ole Soccernomicsista, on ennuste, että koska naiset ovat pikajuoksussa viime vuosina parantaneet vauhtiaan miehiä nopeammin, vuonna 2156 naiset juoksevat 100 metriä kovempaa kuin miehet (kiitos analogiasta Timo Rantalainen).2
Menestyksen yhtälö
Soccernomicsin kirjoittajat selittävät maajoukkueiden menestystä jalkapallossa kolmella tekijällä: kokemuksella, väkiluvulla ja vauraudella. Kokemusta mitataan maaotteluiden määrällä ja vaurautta bruttokansantuotteella. Yhdessä nämä kolme tekijää selittävät 25 % jalkapallo-ottelun lopputuloksesa. Luku voi tuntua pieneltä, mutta on itse asiassa melko suuri. Kuvittele, jos luku olisi esimerkiksi 75 %, ei otteluita tarvitsisi käytännössä pelata lainkaan. Laskettaisiin vain pelatut maaottelut, väkiluku ja bruttokansantuote, ja voittaja olisi selvillä. Onneksi (katsojien kannalta) jalkapallo ei ole näin yksinkertaista.
Teoriallaan kirjoittajat onnistuvat kuitenkin tuhoamaan muutamia myyttejä. Yksi näistä on se, että köyhyys auttaa menestymään, koska köyhät ovat jotenkin “nälkäisempiä” kuin vauraat. Todellisuudessa vauraus kasvattaa yksilön mahdollisuuksia menestyä jalkapallossa ja urheilussa yleensä. Niinpä kirjoittajat esittelevät 15 000 dollarin säännön: Se on pienin mahdollinen keskimääräinen vuosiansio, jolla maa voi voittaa mitään. Todennäköisesti tämä raja selittyy sillä, että aivan köyhimmillä ei ole varaa riittävän kunnolliseen ravintoon ja terveydenhuoltoon.
Yli- vai alisuorittajia
Soccernomicsin luomaa menestyksen teoriaa käyttämällä voi myös tarkastella, mitkä maat ovat yli- tai alisuorittajia, ja mitkä valmentajat onnistuvat kasvattamaan joukkueensa mahdollisuuksia voittaa pelejä. Tämä toimii yksinkertaisesti niin, että verrataan joukkueen todellista menestystä mallin ennustamaan menestykseen. Osittain kirjoittajien kansallisuuksien vuoksi erityisen tarkastelun kohteena on Englanti. Englantilaisten mielestä heidän maajoukkueensa on ikuinen alisuorittaja, jonka kuuluisi ilmeisesti voittaa kaikki turnaukset, joihin se osallistuu. Kirjoittajien mukaan tämä on brittiläisen imperiumin ja jalkapallon emämaan maineen perua. Todellisuudessa Englanti on kuitenkin ylisuorittaja. Se siis menestyy paremmin kuin pitäisi. Englanti on kohtalaisen vauras ja sillä on paljon kokemusta, mutta se on väkiluvultaan pienempi maa (54 miljoonaa asukasta) verrattuna kovimpiin kilpakumppaneihinsa Brasiliaan (200 milj.), Saksaan (81 milj.), Italiaan (61 milj.) ja Ranskaan (66 milj.). Suomi on jalkapallossa lievä alisuorittaja. Tilastot tosin päättyvät vuoteen 2010, joten aivan uusimpien tilastojen mukaan saattaisimme olla nousussa alisuorittajat-kategoriassa.
Englannin viime vuosien maajoukkuevalmentajista parhaiten ovat menestyneet ulkomaalaiset, ruotsalainen Sven-Göran Eriksson ja italialainen Fabio Capello. Heidän voittoprosenttinsa englantilaisiin päävalmentajiin nähden on selvästi parempi. Molempien pesti päättyi silti potkuihin. Niinhän jalkapallossa aina käy, eikä potkuilla useinkaan ole minkäänlaista yhteyttä valmentajan onnistumiseen. Tämänkin Soccernomics todistaa. Miksi sitten ulkomaalaiset valmentajat ovat menestyneet paremmin Englannin peräsimessä? Todennäköisesti siksi että tietävät enemmän. Englanti on saari. Siksi manner-eurooppalainen jalkapallotieto levisi sinne hitaasti. Tämä mm. todennäköisesti selitti Arsene Wengerin alkuaikojen menestyksen Arsenalissa; hän yksinkertaisesti tiesi jalkapallosta enemmän kuin kilpailevat managerinsa. Enää vastaavaa kilpailuetua ei ole, koska Manner-Euroopasta on saapunut jatkuvasti managereita Englantiin, jotka tuovat mukanaan uutta osaamista.
Syrjitäänkö jalkapallossa
Soccernomics-kirjassa on erityisen mielenkiintoinen luku, joka käsittelee englantilaisten maajoukkuepelaajien taustoja. Kirjoittajat halusivat siis selvittää, mistä yhteiskuntaluokasta Englannin maajoukkuepelaajat tulevat. Yksi tapa selvittää asiaa on pelaajan isän ammatti. Niinpä kirjoittajat keräsivät 34 Englannin maajoukkueeseen kuuluvan pelaajan isän ammatit. Tuloksista selvisi, että vain 15 %:lla pelaajista oli isä, jonka ammatti vaatii koulunkäyntiä vielä 16-ikävuoden jälkeen. Koska pelaajien isien sukupolvea vastaavista brittimiehistä keskimäärin yli puolet kuitenkin jatkoi koulunkäyntiä vielä 16-ikävuoden jälkeen, on syytä miettiä, miksi keskiluokkaisen taustan omaavat pelaajat eivät pääse Englannin maajoukkueeseen? Kirjoittajat esittävät syyksi luokkasyrjintää. Englantilaisessa jalkapallokulttuurissa ei katsella hyvällä sitä, että jalkapalloilija lukee lehtiä tai panostaa koulunkäyntiin. Esimerkiksi 17-vuotiaana Englannin koulupoikamaajoukkueessa pelannut Stuart Ford luopui suunnitelmastaan tähdätä ammattilaisuralle, koska “kyllästyi kuuntelemaan kouluttamattomien valmentajien vaahtoamista”.
Soccernomicsin kirjoittajat uskovat, että luokkasyrjintä selittää sen, miksi englantilaiset akatemiat — jotka ovat maailman rikkaimpia — eivät tuota sen enempää huippupelaajia kuin köyhempien maiden akatemiat. Kysymys syrjinnästä on Suomen kannalta erittäin oleellinen, koska maamme on väkiluvultaan pieni. Kun Juha Malinen nosti esiin nuorisomaajoukkueen ulkomaalaistaustaisten pelaajien runsaan määrän, twiitti tuomittiin rasistiseksi. Valitettavasti siinä olisi ollut rakentavammankin keskustelun paikka. Nimittäin, jos nuorisomaajoukkueissa on suhteessa enemmän ulkomaalaistaustaisia pelaajia kuin koko väestössä, silloin pelaajat valitaan pienemmästä joukosta kuin pitäisi. Silloin on mahdollista, että jotain on syrjitty, mutta emme tiedä ketä ja millä perusteella.
Syrjiminen, tapahtuu se sitten ihonvärin tai koulutuksen perusteella, tuskin kannattaa jalkapallossa. Soccernomicsissa kirjoittajat osoittavat, että englantilaiset joukkueet, jotka ensimmäisinä lopettivat tummaihoisten pelaajien syrjinnän saivat hetkeksi merkittävän kilpailuedun sellaisiin seuroihin verrattuna, jotka vielä silloin syrjivät tummia pelaajia.
Pieni maa euroopan laidalla
Suomi on väkiluvultaan pieni maa, joka sijaitsee kaukana Euroopan pohjoislaidalla. Onneksi sentään olemme vauras maa. Jos olisimme pieni, köyhä ja kaukana kaikesta, tulevaisuutemme jalkapallossa olisi lohduton. Väkiluvulle emme voi tehdä mitään. Miten sitten voimme parantaa menestymisen mahdollisuuksia? Yksi vastaus on verkostoitumalla. Hyvänä esimerkkinä verkostoitumisesta Soccernomicsin kirjoittajat mainitsevat Espanjan, joka 70-luvulla avautui fasismin jäljiltä euroopalle. Samoihin aikoihin, kun espanjalaiset alkoivat verkostoitua muiden eurooppalaisten kanssa, myös maajoukkue alkoi pelata paremmin. Espanjan maajoukkueen tulosten tarkastelu osoittaa, että vuodesta 1980 vuoteen 2010 maajoukkueen voittoprosentti kasvoi 61 prosentista 81 prosenttiin (laskutavassa tasapeli lasketaan puolikkaaksi voitoksi). Espanja olikin todennäköisesti ollut jo kymmenen vuotta maailman paras joukkue silloin, kun voitti ensimmäisen maailmanmestaruutensa vuonna 2010.
Tein pienen havainnollistavan esityksen verkostoitumisen merkityksestä. Sitä varten otin FIFA:n maajoukkuerankingin tulokset (julkaistu 9. heinäkuuta 2015), ja jaoin Euroopan maat viiteen kategoriaan niiden ranking-sijoituksen mukaan: Kategoriassa 1 ovat parhaat maat ja kategoriassa 5 heikoimmat maat. Sitten sijoitin uudet ranking-sijoitukset Euroopan kartalle kunkin maan kohdalle (kuva alla). Kartalta huomaa melko nopeasti, että parhaat maat (kategoriat 1 ja 2) sijaitsevat melko tiiviisti euroopan keskiössä. Siellä missä vuorovaikuttaminen muiden kanssa on helppoa. Mitä kauemmaksi euroopan jalkapallon sydämestä liikutaan, sitä heikommaksi sijoitus muuttuu.
Haasteena meillä suomalaisilla on se, että kenelläkään ei ole erityistä syytä tehdä yhteistyötä kanssamme. Saksalaisten on paljon helpompi tehdä yhteistyötä lähempänä asuvien belgialaisten ja hollantilaisten kuin kaukana asuvien suomalaisten kanssa. Siksi meidän on aktiivisesti hakeuduttava eurooppalaisen jalkapallon verkostoihin. Meidän on etsittävä itsellemme kumppaneita erityisesti sellaisista maista, joilla on sama ongelma kuin meillä. Lisäksi meidän on avattava muualta maahan muuttaville pääsy omiin jalkapallopiireihimme. Tehokkain tapa vahingoittaa suomalaista jalkapalloa, on estää muualta tulevien innovaatioiden tulo Suomeen
Ennustuksia
Ennen Suomelle annettavia ohjeita, nostan vielä esille Soccernomics-kirjasta muutaman ennustuksen, joiden toteutumista voi olla hauska seurata. Osan perusteluista voitte jo arvata tämän tekstin perusteella, ja osan saatte lukea kirjasta. Seurajoukkuejalkapalloa koskevissa ennustuksissaan kirjoittajat uskovat, että eurooppalaisen jalkapallon valtikka siirtyy suuriin metropoleihin. Ensimmäinen esimerkki nähtiin jo, kun Chelsea voitti Mestareiden liigan vuonna 2012. Sitä ennen Lontoolainen joukkue ei ollut onnistunut voittamaan mestaruutta. Soccernomics ennustaa, että tulevina vuosina tulemme näkemään mestarin Pariisista, Moskovasta ja Istanbulista. Maajoukkueita koskevissa ennusteissa taas kirjoittajat povaavat aivan uusia maailmanmestareita. Japani, Kiina, Yhdysvallat ja jopa Australia omaavat tulevaisuudessa hyvät mahdollisuudet jalkapallomaailman himotuimpaan pokaaliin. Tätä mahdollisuuttaa saattaa kasvattaa sekin tosiseikka, että suurten urheilutapahtumien järjestäminen ei ole taloudellisesti kannattavaa, minkä vuoksi jalkapallon MM-kilpailuja tullaan mahdollisesti tulevaisuudessa järjestämään entistä useammin diktaattorivaltioissa, kaukana eurooppalaisten kotikentiltä. Afrikkalaista maailmanmestaria kirjoittajat eivät jalkapalloon ihan heti povaa.
Mitä Suomessa pitäisi tehdä
Lopuksi kirjan myötävaikutuksella ihan itse tekemäni lista asioista, joita Suomessa ehkä kannattaisi toteuttaa:
- Palkata eurooppalaisia valmentajia vakituisiin pesteihin
- Perustaa Suomeen yliopistotasoinen jalkapallovalmentajakoulutus. Yliopistot ovat luontaisesti kansainvälisiä ja yliopistojen tehtävä on tuottaa uutta tietoa. Yliopistojen kautta suomalaisia valmentajia saataisiin myös lähetettyä eurooppaan oppimaan uusia taitoja
- Selvittää syrjitäänkö Suomessa pelaajia, valmentajia tai muita toimihenkilöitä, ja ryhtyä tarvittaessa toimenpiteisiin parhaiden voimavarojen hyödyntämiseksi.
Lähteet
- Kuper & Szymanski. (2015). Soccernomics. Minerva Kustannus Oy
- Tatem, Guerra, Atkinson & Hay. (2004). Athletics: Momentous sprint at the 2156 Olympics. Nature, 431: 525. doi:10.1038/431525a
