Kuormituksen seuranta on arkipäivää useimmille ammattipelaajille. Seurannan tarkoituksena on harjoittelun optimointi: riittävän kovaa, jotta suoritus paranee, muttei liikaa, jotta vältetään harjoitus- ja pelitaukoja aiheuttavat rasitusvammat. Jotkin joukkueet ovat jopa ryhtyneet rajoittamaan pelaajien vapaa-ajalla tapahtuvaa liikuntaa, jotta kaikki fyysinen rasitus voidaan mitata. Ihmisen fysiologian näkökulmasta raja liian vähän tai liikaa harjoittelemisen välillä on kuitenkin veteen piirretty viiva.

Tämän kolmiosaisen artikkelisarjan ensimmäisessä osassa tarkastellaan pelin evoluutiota ja sen merkittäviä mittareita. Tulevissa kahdessa osassa käsitellään kuormituksen seurantaa vammojen ehkäisyssä sekä erilaisia teknologioita pelaajien kuormituksen mittaamiseen.

Jalkapallon muuttumista voidaan tarkastella MM-kisojen loppuotteluista pidetyn tilaston avulla. Vertailujakson aikana — joka alkaa vuodesta 1966 ja ulottuu vuoteen 2010 — peli on muuttunut useammalla mittarilla arvioiden. Tärkeimpinä muutoksina voidaan pitää pelaajien työ-lepo-suhdeen laskemista ja pallon liikkeiden nopeutumista. Laskenut työ-lepo-suhde johtuu lisääntyneistä tauoista ja sitä seuranneesta tehokkaan peliajan vähenemisestä. Samaan aikaan pallon liike on kuitenkin nopeutunut ja sen kanssa tehdään entistä useampia päätöksiä. Koko seurantajakson aikana pallon nopeus kasvoi 15% ja syöttöjen määrä lisääntyi 35%.⁸

Vastaava muutos on havaittu myös eurooppalaisissa mestaruussarjoissa. Englannin Valioliigassa nopeiden spurttien osuus kasvoi kolmanneksella vuosien 2006–2013 välillä, vaikka pelaajien liikkuma kokonaismatka ei muuttunut lainkaan. Kaudella 2012/13 nopeat spurtit olivat myös lyhyempiä ja niitä tehtiin enemmän kuin kaudella 2006/07. Tarkastelujakson aikana yhden pelaajan syöttöjen määrä ottelussa kasvoi 25:stä 35:een ja samaan aikaan syöttöprosentti koheni 76%:sta 83%:een. Syöttöjen lisääntyminen johtui ennen kaikkea lyhyiden ja keskipitkien syöttöjen määrän kasvamisesta, pitkissä syötöissä ei havaittu muutosta.¹

Korkeilla spurttimäärillä ei kuitenkaan ole yhteyttä menestykseen huipputason jalkapallossa. Sekä kuljettu matka että korkean intensiteetin juoksujen määrä oli pienempi Italian Serie A:n kärkipään joukkueilla verrattuna häntäpään joukkueisiin.⁵ Myös Englannin kolmen ylimmän sarjatason välinen vertailu osoitti, että korkean intensiteetin juoksuja oli vähemmän Valioliigassa kuin kahdella toiseksi ylimmällä sarjatasolla, vaikka jalkapalloilijan kestävyyskuntoa mittaavan piip–testin tulokset olivat samat kaikilla sarjatasoilla.² Myöskään Saksan Bundesliigassa saavutetut sarjapisteet eivät olleet yhteydessä kuljetun matkan tai spurttien määrän kanssa.⁴ Kestävyyskunto ei siis näytä olevan huipulla pelaajia ja joukkueita erotteleva tekijä.

Toisin kuin pelkkä matka tai spurtit, pallon kanssa kuljettu matka sekä pallon kanssa tehdyt korkean intensiteetin juoksut ennustivat menestystä sekä Italian Serie A:ssa että Saksan Bundesliigassa.^{4, 5} Myös pelin teknis-taktiset mittarit kuten lyhyiden syöttöjen määrä olivat korkeampia Serie A:n kärkipään joukkueilla verrattuna häntäpään joukkueisiin ja Englannin Valioliigajoukkueilla verrattuna alemman sarjatason joukkueisiin.^{2, 5}

Entä kuinka pelaajien yhdessä viettämä aika vaikuttaa joukkueen käyttäytymiseen kentällä? Tähän mielenkiintoiseen kysymykseen saatiin ainakin jonkinlainen vastaus, kun Serie A:n pelaajia seurattiin kolmen peräkkäisen kauden ajan. Tutkimuksessa havaittiin, että kun pelaajat saivat pelata samojen pelitovereiden kanssa, submaksimaaliset juoksumatkat lyhenivät ja pallohallinta kasvoi, mutta joukkue onnistui silti säilyttämään korkean intensiteetin juoksut sekä kotipeleistä saamansa pisteet. Tämä viittaa siihen, että pelaajien juoksutarve vähenee, kun pallollinen yhteispeli paranee.⁷

Pelaajien kyky tehdä toistuvia korkean intensiteetin juoksuja lyhyillä palautuksilla on asia, jota mitataan RSA (repeated sprint ability) -testeillä. Koska toistuvien spurttien esiintymistiheys pelissä on huonosti dokumentoitu, myös RSA-testien tarpeellisuus on kyseenalaistettu. Esimerkiksi Saksan maajoukkueen peleistä mitattiin vuosina 2012–2014 vain yksi toistuva spurttisarja (vähintään 3 spurttia enintään 30 s palautuksilla) joka 463 minutti! Tutkimuksen tekijät esittivätkin, että lyhyiden pyrähdysten – joita ei edes luokitella spurteiksi, koska niiden nopeus ei kasva riittävän korkeaksi – merkitys on ottelussa isompi kuin korkean intensiteetin spurttien. Tässä voi tosin olla kansallista vaihtelua.⁶

Kansallinen vaihtelu ilmenee ehkä erona Saksan maajoukkueen spurttitiheydessä, 17 spurttia per peli, verrattuna Englannin Valioliigan spurttitiheyteen, 57 spurttia per peli.^{1, 6} Ero ei selity edes maailmanmestari Saksan ylivoimalla, sillä saksalaisten spurttitiheys oli riippumaton vastustajan FIFA-rankingista. Toisin sanoin, saksalaiset spurttailivat yhtä paljon oli vastassa sitten Lichtenstein tai Hollanti. Spurttien lukumäärä voi siis heijastella enemmän maan kansallista tapaa pelata jalkapalloa kuin olla menestyvän joukkueen mittari.

Juoksumäärien analyysissä erityisesti satunnaisesti johdetut nopeuden kynnysarvot ovat saaneet runsaasti kritiikkiä. Ensiksi, onko järkevää käyttää samoja nopeuden kynnysarvoja kaikille pelaajille, kun tiedetään, että pelaajien maksiminopeudet eroavat pelissä toisistaan.⁶ Toiseksi, kynnysarvot vaihtelevat tutkimuksesta toiseen, mikä tekee tulosten vertailusta hankalaa.³ Kolmanneksi, kynnysarvojen käyttö tieteellisessä valmennuksessa on myös helppo kyseenalaistaa, sillä kynnysarvot eivät näytä perustuvan mihinkään fysiologiseen ilmiöön.

Yhteenvetona voidaan todeta, että jalkapallo on muuttunut vuosien saatossa siihen suuntaan, että lyhyiden syöttöjen määrä on lisääntynyt ja nopeiden spurttien määrä kasvanut. Samaan aikaan pelaajien liikkuma kokonaismatka ei ole kuitenkaan lisääntynyt. Saatavilla olevasta datasta ei voida päätellä, että nopeiden spurttien lisääntyminen johtuisi suoraan tarpeesta juosta enemmän menestyksen eteen. Kasvanut spurttien määrä voi johtua myös pelin aikana lisääntyneistä tauoista, parantuneista varusteista ja olosuhteista sekä pelaajien ammattimaisemmasta fyysisestä valmentautumisesta. Tulevaisuudessa tullaan tarvitsemaan tarkempaa analyysiä pelaajien juoksumäärien yhteyksistä pelissä tehtyihin taktisiin valintoihin.

Lähteet

1. Barnes, C., D. Archer, B. Hogg, M. Bush, and P. Bradley. The evolution of physical and technical performance parameters in the English Premier League. Int. J. Sports Med. 35:1095-1100, 2014.
2. Bradley, P. S., C. Carling, A. G. Diaz, P. Hood, C. Barnes, J. Ade, M. Boddy, P. Krustrup, and M. Mohr. Match performance and physical capacity of players in the top three competitive standards of English professional soccer. Human movement science 32:808-821, 2013.
3. Cummins, C., R. Orr, H. O’Connor, and C. West. Global positioning systems (GPS) and microtechnology sensors in team sports: a systematic review. Sports Medicine 43:1025-1042, 2013.
4. Hoppe, M. W., M. Slomka, C. Baumgart, H. Weber, and J. Freiwald. Match Running Performance and Success Across a Season in German Bundesliga Soccer Teams. Int. J. Sports Med. 36:563-566, 2015.
5. Rampinini, E., F. M. Impellizzeri, C. Castagna, A. J. Coutts, and U. Wisløff. Technical performance during soccer matches of the Italian Serie A league: Effect of fatigue and competitive level. Journal of Science and Medicine in Sport 12:227-233, 2009.
6. Schimpchen, J., S. Skorski, S. Nopp, and T. Meyer. Are “classical” tests of repeated-sprint ability in football externally valid? A new approach to determine in-game sprinting behaviour in elite football players. J. Sports Sci. :1-8, 2015.
7. Vigne, G., A. Dellal, C. Gaudino, K. Chamari, I. Rogowski, G. Alloatti, P. D. Wong, A. Owen, and C. Hautier. Physical outcome in a successful Italian Serie A soccer team over three consecutive seasons. J. Strength Cond Res. 27:1400-1406, 2013.
8. Wallace, J. L. and K. I. Norton. Evolution of World Cup soccer final games 1966–2010: Game structure, speed and play patterns. Journal of Science and Medicine in Sport 17:223-228, 2014.